mariakajanki-com

Ajatuksia maalausteni taustalta

Sun, 23 Aug 2026 07:41:42 GMT

Miksi maalaan, mitä maalaan ja kenelle maalaan

Minulta kysytään: Ovatko maalauksesi omakuvia? Miksi hahmojen silmät ovat usein kiinni? Mistä löydät ajan maalaamiseen? Miksi et maalaa merimaisemia tai jotain myyvempää kuin naishahmot? Yritän tässä kirjoituksessa avata maailmaani maalausteni takana.

Maalaukset ovat minun sanojani

Olin lapsena ujo ja introvertti. Huomasin jo varhain, että piirtämällä voin upota omaan maailmaani jossa ei ole rajoituksia. Teini-iässä en purkanut negatiivisia tuntojani vanhempiini vaan piirroksiin ja maalauksiin, jotka sitten saatoin heti repiä jottei kukaan pääsisi niitä näkemään.

On paljon asioita, joista en ole elämäni aikana halunnut puhua. Asiat voivat liittyä menneisyyteeni tai nykyisyyteeni, ne voivat olla ihania asioita; unelmia, toiveita, kiitollisuuden aiheita, onnellisuuden tunnetta. Tietenkin ne voivat olla myös surua, haikeutta tai kaipuuta. Pelkään näiden suurien mielensisäisten asioiden latistuvan ja menettävän merkitystään jos niistä tehdään konkreettisia sanoja. Haluan siis pitää monet asiat salaisuuksina sisälläni ja antaa niiden tulla esiin maalauksissani pieninä nyansseina; hahmon ilmeenä tai taustan värimaailmassa, hiusten asennossa tai värissä.

Maalaukset ovat siis minun puhettani ja sanojani maailmalle. Minulle on myös erityisen tärkeää, että teoksissani on aina toivon näkökulma. Toivo kannattelee meitä. Sykähdyttäviä ovat ne hetket, kun toinen ihminen on löytänyt teoksestani jotain häntä puhuttelevaa ja liikuttavaa. Silloin koen onnistuneeni tehtävässäni.

Naisia ja taloja - miksi ei mitään muuta?

Vuosien saatossa aihepiirini ovat kutistuneet näihin kahteen: naishahmoihin ja taloihin. Minulta kysellään joskus, miksi en maalaa vaikkapa merimaisemia, näkymiä Turusta tai muuta ihmisiä kiinnostavaa ja ehkäpä siksi myyvempää taidetta. En vain yksinkertaisesti voi maalata niitä. Kuten sanottu, maalaukset ovat minun sisäistä puhetta itseni kanssa joten en voi maalata muuta kuin sitä mitä sisimmästäni kumpuaa.

Naishahmoja olen maalannut oikeastaan aina, nuoruudesta lähtien. Niiden tyyli on vain muuntunut hieman vuosien varrella. Alkuun maalasin vesiväreillä hahmoja joiden ihoa peittivät tatuoinnit kuin muistoina menneestä elämästä. Vähitellen tatuoinnit jäivät pois ja siirryin akryyli- ja öljyväreihin jolloin teokset pelkistyivät jo ihan teknisistä syistä. Myös niiden koko kasvoi merkittävästi. Monia vuosia hahmojen silmät olivat pääsääntöisesti kiinni, mutta aivan viime aikoina hahmot ovat usein katsoneet suoraan teoksen katsojaan tai hieman ohi hänestä, jonnekin kaukaisuuteen. Moni on tulkinnut suljetut silmät niin, etten uskalla maalata silmiä avoimiksi. Olen saanut kommentteja: "Toivottavasti saat rohkeutta maalata vielä jonain päivänä hahmojen silmät auki". Tämä on harmittanut minua. Suljetuilla silmillä on ollut minulle oma merkityksensä ja ne ovat tarkoittaneet sisään päin katsomista, oman elämän tutkimista, rauhaa oman elämän kanssa, omien salaisuuksien ja onnen vaalimista - hyvää introverttiyttä. Avoin katse haastaa enemmän ja vaatii myös katsojaa osallistumaan maalaukseen eri lailla. Katse voi olla kysyvä, vaativa, surullinen, onnellinen ja niin edelleen. Viime aikoina olen halunnut hahmojen suuntautuvan hieman enemmän pois itsestään, ehkä haastamaan katsojan vuoropuheluun heidän kanssaan. Ja kysymykseen siitä, ovatko maalaukset omakuviani, vastaus on "ei". En milloinkaan pyri tekemään hahmoista itseni näköisiä. Silti vanha totuus on, että jokainen taideteos on tekijänsä omakuva olipa aiheena mikä tahansa. Taiteilijan persoonallisuus piirtyy väistämättä jokaiseen taideteokseen. Siksi vastaus voisi olla myös "kyllä".

Naishahmoihin latautuu voimakas tunne ja sisäinen viesti. Talomaalaukset ovat sen sijaan minulle henkisesti kevyempiä. Ne ovat ikään kuin keitaita, joiden äärellä voin levähtää hetken voimakkaissa tunteissa vellomisesta. Talojen kanssa voin leikkiä väreillä, muodoilla ja sommittelulla.

Taloni ovat yleensä maitopurkin muotoisia, ne muistuttavat 50-luvun arkkitehtuuria (jota kovasti rakastan) ja ne olisivat varmasti hometaloja jos olisivat oikeasti tulleet rakennetuiksi - niissähän ei ole räystäitä ollenkaan joten vesivahingot olisivat väistämättömiä. Tärkeintä näissäkin maalauksissa on loppujen lopuksi tarina: mietin aina, millaisia ihmisiä kyseisessä korttelissa tai kaupungissa asuu ja se määrittelee ikkunoiden värin, valoisuuden asteen ja myös talojen värit. Maalausten nimistä voi sitten saada vinkkiä näihin minun ajatuksiini.

Mistä aika maalaamiseen?

Kärsin jatkuvasta aikapulasta. Kehystystoiminta vie suurimman osan ajastani ja maalaaminen uhkaa jäädä jalkoihin.

Ratkaisuni on ollut aikaisin herääminen ja aamulla maalaaminen. Kello soi aamuisin viimeistään klo 6.30 ja pyrin olemaan työhuoneella maalaamassa kahdeksalta. Tällöin ehdin maalata kaksi tuntia ennen kuin avaan liikkeeni. Joskus pystyn jatkamaan maalaamista vielä pitkin päivää, mutta useimmiten kehystäminen vaatii aikani loppupäiväksi. Näin lyhyt päivittäinen aika maalaamiseen on ehdottomasti liian vähän, mutta parempaan en ole toistaiseksi pystynyt. Keväisin voi olla viikkoja, jolloin kehystystilaukset hetkellisesti vähenevät ja saan paneutua enemmän maalaamiseen. Silloin otan kaiken ilon irti lisääntyvästä valosta ja sen tuomasta energiasta ja suuntaan sen teoksiini.

Unelmani olisi, että voisin pyhittää yhden päivän viikosta pelkälle maalaamiselle ja vain kehystystöiden vastaanottamiselle, mutta erinäiset kehystysten kiiretyöt ja ihan jo oman toimeentulon varmistaminen ovat ajaneet näiden ajatusten edelle. Toivossa on hyvä elää - ehkä jonain päivänä saan maalata enemmän.

Maalaaminen on enemmän kuin työ

Maalaaminen antaa minulle osan toimeentulostani ja on osa työtäni. Siitä on kuitenkin tullut niin suuri osa minua etten voisi kuvitella elämää ilman sitä. Maalaisin vaikka olisin töissä Prisman kassalla ja vaikken saisi yhtään työtä koskaan myytyä. Toivon saavani maalata kuolemaani asti - toivon että näkökykyni ja käteni säilyvät terveinä niin kauan kuin mahdollista.

Suurin iloni on, kun joku tulee kosketetuksi töistäni. Silloin koen, että tekemisilläni on merkitystä. Maalaan siis itselleni mutta maalaan aivan yhtä paljon toisille ihmisille. Toivon että teokseni voivat toimia lohduttajina, rauhoittajina sekä toivon ja ilon tuojina ihmisille.

Nöyrät kiitokseni

Sun, 23 Nov 2025 15:59:08 GMT

Vuoden Hantvärkkärin titteli on minulle suuri kunnia.

Tämän syksyn suuri ilonaihe ja valonpilkku elämässäni oli Turun Yrittäjien vuoden 2025 Hantvärkkärin titteli, jonka sain vastaanottaa marraskuussa. Palkinto on Turun Yrittäjien vuotuinen kunnianosoitus taide- ja käsityöyrittäjälle. Minulle tunnustus on tähänastisen urani yksi tärkeimpiä saavutuksia ja olen siitä syvästi kiitollinen.

Miksi juuri minulle?

Olin tosi häkeltynyt ja yllättynyt siitä, että tämä tunnustus osui minun kohdalleni ja tiedon sulattelussa meni hetki. Myöhemmin sain lukea hieman perusteluja palkinnolle ja niissä sanottiin muun muassa: "Hän luo työssään yhteisöllisyyttä, tuo taiteen lähemmäksi ihmisiä ja edistää hyvinvointia oman intohimonsa, eli taiteen avulla. -- Kajangin toiminnassa yhdistyvät taito, rohkeus ja yhteisöllinen ote, jotka näkyvät hänen päivittäisessä työssään käsityöyrittäjänä ja taiteilijana. -- Hän näyttää hyvää esimerkkiä siitä, miten taiteella voi luoda itselleen elannon monipuolisen toiminnan avulla."

Eniten sydäntäni lämmitti se, kun palkintotilaisuudessa minun kerrottiin tekevän työtäni täydestä sydämestäni, lämmöllä ja tunteella. Tuntuu todella hyvältä, että toiminnastani on välittynyt asiakkaiden suuntaan tällainen lämmin ja sydämellinen ote.

Kiitos kuuluu teille asiakkaille

Kiitos tästä palkinnosta kuuluu tietenkin ennen kaikkea teille kaikille asiakkailleni; teidän kanssanne on ollut hienoa työskennellä nämä viisi ja puoli vuotta ja teidän palautteenne myötä myös tämä tunnustus oli mahdollinen.

Olen tosi onnellinen laajasta kanta-asiakaskunnastani, joka jaksaa luottaa ammattitaitooni ja näkemykseeni uudelleen ja uudelleen. Olen myös hyvin iloinen alati laajenevasta asiakasjoukosta; joka viikko liikkeeseeni astelee monta uutta asiakasta. Nöyrä kiitos jokaiselle asiakkaalleni, teitä on ollut ilo palvella ja toivottavasti yhteinen taipaleemme jatkuu vielä pitkään!

Koen etuoikeudekseni saada elantoni työstä jota rakastan ja jota teen täydestä sydämestäni ja koko persoonallani. Olen joka aamu innostunut työstäni ja menen työpaikalleni mielelläni. On mahtavaa, miten jokainen päivä voi tuoda eteeni mitä tahansa kiehtovaa, kaunista ja inspiroivaa!

Taiteen tekemisen terapeuttisuudesta

Sun, 09 Nov 2025 18:34:54 GMT

Terapeuttisessa taidetyöskentelyssä ihmisen sisäinen todellisuus saa ulkoisen muodon.

Taiteen tekemiseen voi ryhtyä monenlaisin tavoittein. Onnistuminen teknisessä piirustustehtävässä voi tuoda suurta tyydytystä tai kantaaottavalla taiteella voi tuoda ilmi omaa mielipidettään muulle maailmalle. On myös mahdollista, että taiteen tekoon suhtaudutaan kokonaan ilman ennakkosuunnitelmaa tai tavoitteita, jolloin prosessi voi olla hyvin terapeuttinen.

Lempilapseni - ekspressiivinen taidetyöskentely

Niin kuin minulla on tapana, ajauduin yliopistossa hieman puolivahingossa taideterapian opintoihin. Lopulta näistä opinnoista tuli se kaikkein tärkein asia koko isossa tutkinnossa ja ne synnyttivät elinikäisen rakkauden taideterapiaan ja erityisesti ekspressiiviseen taidetyöskentelyyn. Vuonna 2024 valmistuin ekspressiivisen taideterapian ryhmänohjaajaksi.

Ekspressiivisessä taidetyöskentelyssä ihmeellisintä on se, että se on täysin tavoitteetonta ja suunnittelematonta. Ja juuri tämä tavoitteettomuus ja suunnittelemattomuus voi ihmeellisesti avata mielen lukkoja, tuoda esiin käsittelyä kaipaavia asioita, lohduttaa taiteentekijää, antaa suuria oivalluksia ja voimaannuttaa. Tässä työskentelytavassa taideteosten annetaan syntyä kyseisessä hetkessä ja tilanteessa juuri sellaisiksi kuin niiden on määrä syntyä. Tavoitteettomuus vähentää teknisen onnistumisen painetta ja vapauttaa taiteen tekijän heittäytymään taidetyöskentelyn vietäväksi. Ohjaaja antaa kyllä yleensä sysäyksen taidetyöskentelyyn esim. pyytämällä aloittamaan teoksen jollain tietyllä tavalla, mutta yhteisen aloituksen jälkeen jokaisen tekijän työ elää täysin omaa elämäänsä ja vie itseään eteenpäin omilla ehdoillaan. Lopputulos on usein yllätys tekijälle itselleen ja aiheuttaa (useimmiten positiivista) hämmästystä. Taideteoksia ei arvoida tai tulkita toisten toimesta - vain tekijä itse tietää teoksensa merkityksen, ja joskus se voi avautua hänelle itselleenkin vasta hieman viiveellä.

Tässä taidetyöskentelyn muodossa tärkeää on arjesta irrottautuminen ja pääseminen jonkinlaiseen "välitilaan", eräänlaiseen flow -tilaan, jossa kaikki muu ympäriltä unohtuu. Tähän tilaan päästään helpommin, kun aloitetaan työskentely kehollisilla harjoituksilla, jotka auttavat keskittymään omaan itseen, omaan kehoon ja kuulostelemaan: "Mitä minulle kuuluu juuri nyt?". Yksinkertaisimmillaan tämä voi olla vaikkapa seisomista silmät kiinni omaa hengitystä kuunnellen. Tärkeintä on saada kosketus omaan kehoon ja omaan itseen ja vasta sitten ryhtyä tekemään taideteosta, itsestä käsin.

Taidetyöskentelyyn liitetään yleensä myös kirjoittamista, sillä se auttaa monesti oivaltamaan valmiin taideteoksen merkityksiä paremmin ja jäsentämään omia ajatuksia. Ekspressiivinen taidetyöskentely voisi hyvin olla myös draamallista tai keskittyä vaikkapa äänen tuottamiseen - on tärkeää, että yhdistetään toisiinsa eri taiteen muotoja. Minun työpajoissani ja kursseillani yhdistetään yleensä kuvantekemistä ja kirjoittamista - ihan vain siksi, että ne ovat minulle itselleni ne helpoimmat ja rakkaimmat taiteen muodot.

Mutta onko kaikki taiteen tekeminen terapeuttista?

Minulle itselleni taiteen tekeminen on hyvin terapeuttista, vaikken omia maalauksiani tehdessäni olekaan erityisessä terapeuttisen taidetyöskentelyn tilassa. Terapeuttisuus tulee siitä, että voin kätkeä taideteosteni sisälle omaa elämäntarinaani ja salaisuuksia, joista en oikein voi puhua muiden kanssa. Taideteoksiini on kätketty paljon asioita, jotka ovat liian herkkiä puhuttaviksi tai liian arkoja esiintuotaviksi. Saan käsiteltyä nämä asiat maalaamalla ne kankaalle vertauskuvalliseen muotoon. Jos olen kauan maalaamatta, kadotan yhteyden itseeni.

Toki taiteilijalla on arjen tilanteita, jotka ovat kaikkea muuta kun terapeuttisia. Kun taideteos ajautuu tekniseen umpikujaan eikä mikään vaihtoehto tunnu päästävän sieltä pois, on terapeuttisuus kaukana ja taiteen tekeminen muuttuu henkiseksi taisteluksi; revinkö työn vai taistelenko sen loppuun vaikka se veisi tunteja, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia? Viime vuosina olen oppinut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon.

Mitä taide voisikaan saada aikaan!

Ihmettelen, miten vähän taiteen terapeuttista voimaa ymmärretään ja miten vähän sitä käytetään ihmisten mielen hoitamiseen. Edelleenkin vallalla on käsitys, että taiteen tekeminen kuuluu vain ihmisille jotka ovat taitavia piirtämään tai synnynnäisesti lahjakkaita. Jotain on koulujen (ja ehkä kotienkin) kuvataidekasvatuksessa mennyt pieleen, kun suuri osa aikuisväestöstä kokee, ettei taiteen tekeminen voi olla osa heidän elämäänsä ihan vain sen takia, ettei heidän piirustustaitonsa koskaan saavuttanut tiettyä teknistä pistettä.

Kunpa voitaisiin ymmärtää, että taiteen hoitavat ominaisuudet eivät ole riippuvaisia tekijän teknisestä taitavuudesta vaan ainoastaan kyvystä heittäytyä prosessiin ja ottaa vastaan se, mitä paperille syntyy. Taideteoksen tärkeä viesti voi kätkeytyä itse tekoprosessiin tai väriin, muotoon tai pintaan. Taideteos osaa kyllä puhua tekijälleen ilman valokuvantarkkaa piirustusjälkeä tai ilman minkäänlaista esittävää aihetta.

Taideterapeuttinen työskentely on muuttanut myös omaa elämääni

Taideterapeuttinen työskentely on yllättänyt totaalisesti myös itseni: Aikoinaan osallistuin pitkään, vuoden kestävään ekspressiivisen taideterapian koulutukseen ajatellen, että minulla on kaikki hyvin, mitään erityisiä käsiteltäviä asioita ei ole.

Kurssin ensimmäisenä päivänä ensimmäinen taidetyöskentely toi paperille kuvan, joka liittyi silloiseen parisuhteeseeni ja kaikki mielessäni kiepsahti päälaelleen. Taideteos näytti minulle asioita, jotka olin vain halunnut painaa mieleni pohjalle. Vuoden kestävästä kurssista tulikin minulle paljon aiottua suurempi prosessi. Kun päätin kurssin, päätin myös parisuhteeni - enkä voinut olla varmempi asiasta. Taiteellinen työskentely oli nostanut esiin todellisen minäni ja todellisen tahtoni, millaista elämää haluan oikeasti elää ja keitä haluan ympärilleni. Työskentely auttoi minua löytämään oman ääneni.

Ekspressiivisen taideterapian kantavia lauseita on aina ollut "Trust the process". Prosessiin luottaminen todella kannattaa, sillä sillä voi olla elämää pienesti tai suuresti mullistavia vaikutuksia.

"Onks tää niinku kehystämö vai galleria vai mikä tää on?"

Fri, 10 Oct 2025 08:53:22 GMT

Taidehuone Maria on Marian näköinen taideliike.

On kestänyt monta vuotta että olen alkanut tuntea oman yritykseni ihan omakseni. Alkuun en oikein itsekään tiennyt, mikä yritykseni konsepti on ja saatoin itsekseni pohtia kuten eräs asiakkaani tässä taannoin: "Onks tää niinku kehystämö vai galleria vai mikä tää on?".

Alkuaikoina liikkeessäni oli vaihtuvia näyttelyitä, toisten taiteilijoiden teoksia välitysmyynnissä, maalasin omaa taidettani ja kehystin. Näyttelyt ja välitysmyynnin tipautin melko nopeasti pois, sillä ne eivät istuneet pikkuruiseen liiketilaani. Jäljelle jäivät kehystäminen ja oma taiteeni. Olin kuitenkin tyytymätön - jotain oleellista puuttuu.

Rakkaan lapsen uusi nimi

Nimiasia kaihersi mieltäni kaksi ja puoli ensimmäistä vuotta. Tuntui että väärä nimi esti minua ottamasta yritystäni kunnolla haltuun ja tekemään siitä omannäköistä. Upeudestaan huolimatta Funkraami -nimi ei ollut minun keksintöni ja se viittasi liikaa pelkkään kehystämötoimintaan eikä ottanut huomioon taiteilijuuttani. Tuntui, kun olisin vain töissä jonkun muun yrityksessä. Taidehuone Maria -nimi oli muhinut mielessäni jo kauan ja niinpä alkuvuonna 2023 otin sen virallisesti käyttöön. Uusi nimi oli tarpeeksi lavea pitämään sisällään kaikkea mahdollista taiteeseen liittyvää.

Muutos oli henkisesti yllättävän suuri: Vihdoin sain olla oma itseni ja omistin yritykseni myös henkisesti. Aamuisin tunsin, että tulin töihin itselleni enkä jollekin muulle niin kuin aiemmin. Sain valtavasti uutta tarmoa työn tekoon.

Lisää muutosten tuulia

Kun vihdoin tunsin yritykseni omakseni, myös sen kehittäminen alkoi tuntua luontevalta. Ja yllättäen alkoi tuntua luontevalta palata myös taiteen ohjaamisen pariin, erityisesti taideterapeuttisen työskentelyn ohjaamiseen. Hakeuduin viimeistelemään ekspressiivisen taideterapian ryhmänohjaajan tutkintoni joka oli jäänyt suorittamatta loppuun aikanaan.

Tiesin, ettei kurssien ohjaaminen voisi mitenkään onnistua pikkuruisessa liiketilassani Puutarhakadulla, mutta ajattelin tilanteen ratkeavan ennen pitkää. Ja niinhän kävikin. Jonkinlaisena shokkiuutisena sain vuoden 2024 alussa kuulla liiketilaani pian tulevasta linjasaneerauksesta, jonka seurauksena tilasta olisi pakko lähteä pois. Tilanne aiheutti aikamoisen stressin, sillä uusi tila piti löytää mahdollisimman pian, sen piti olla entistä suurempi tulevaa kurssitoimintaa ajatellen eikä hintakaan saisi olla kovin korkea.

Keskustan hintataso oli niin kova, että etsintä oli pakko ulottaa sen ulkopuolelle. Uusi tila löytyikin Pääskyvuoresta. Minua hirvitti valtavasti muuttaa pois keskustasta ja kokeilla onneani kaupunginosassa, jossa palveluita on muutenkin minimaalisesti ja etäisyys keskustasta on noin neljä kilometriä. Eksyisikö Pääskyvuoreen kukaan?

Puolitoista vuotta Pääskyvuoressa on osoittanut, että muutto kannatti. En kaipaa keskustan melua ja pölyä enkä ihmisvilinää. Täällä Tilhenkadulla voin seurata syksyllä puiden kellastumista ja keväällä lehtien puhkeamista puihin. Linnunlaulu kuuluu sisälle kesäisin kun pidän liikkeeni oven auki.

Minun näköiseni taideliike

Mutta kysymykseen: Mikä tämä Taidehuone Maria oikein on? Sanoisin, että tämä on juuri minun näköiseni taideliike. Tämä on kehystämö, sillä kehystäminen muodostaa koko yritykseni kivijalan. Tämä on myös galleria, sillä omat taideteokseni muodostavat jatkuvan näyttelyn myymälätilaan. Joskus harvoin täällä on myös vaihtuvia näyttelyitä. Tämä on myös ateljeeni, sillä maalaan täällä kaikki omat taideteokseni. Tämä on myös kurssitila, sillä pidän täällä taidekursseja ja työpajoja.

Teen työtäni persoonastani käsin, omana itsenäni ja sellaisena kuin olen. Kehystäjänä minulla on oma kädenjälkeni ja taiteeni tulee suoraan sielustani. Ohjaajana pyrin olemaan jotain muuta kuin aikanaan kuvisopettajana; nyt haluan keskittyä ei-mitattaviin ja ei-arvioitaviin asioihin, pelkästään siihen, miten taide voi tuoda hyvinvointia ihmiselle.

Taidehuone Maria on siis kaikkea sitä, mikä minua eniten kiinnostaa ja minkä parhaiten osaan: Saada olla taiteen keskellä, taiteen tekijänä, taiteeseen innostajana, taiteen ohjaajana, taiteesta huolehtijana ja taiteen arvostajana joka päivä.

Oppitytöstä ammatilaiseksi

Mon, 15 Sep 2025 11:52:39 GMT

Minusta ei pitänyt tulla kehystäjää, ei missään nimessä.

En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi lapsena unelmoinut kehystäjän ammatista. En minäkään.

Nuoruudessani olin muutaman kesän ajan kesätöissä kehystämössä Varkaudessa. Rahoitin myös elämääni opiskelijana tekemällä satunnaisesti kehystystöitä eräässä rovaniemeläisessä kehystämössä. Kehystämisen perusperiaatteet tulivat siis tutuiksi jo nuorena. Tuolloin olin kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei minusta voisi ikinä tulla kehystäjää. Työ oli aivan liian teknistä ja itseään toistavaa - niin silloin parikymppisessä mielessäni ajattelin. Ja kuinka väärässä olinkaan!

Mestarin opissa

Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, päädyin melko yllättäen ostamaan kehystysliikkeen Turusta. Liikkeen nimi oli tuolloin Kehystysliike Funkraami ja sen omisti tosi taitava ja kaiken lisäksi mukava Timo Peuhkuri. Vaikka olin nuorena oppinut perusasiat kehystämisestä, minulla oli vielä valtavasti opittavaa ennen kuin voisin pyörittää omaa liikettäni yksin ja pärjäisin omillani.

Sovimme jo vuonna 2018 Timon kanssa pitkän siirtymäajan minulle opettajasta yrittäjäksi ja hänelle yrittäjästä eläkeläiseksi. Päätimme, että lopullinen liikkeen luovutus häneltä minulle tapahtuisi vasta kesäkuussa 2020 kun koulun suvivirsi olisi soinut. Minulle oli myös tärkeää saada saatella silloinen valvontaluokkani turvallisesti pois yläkoulusta.

Niinpä olin Timon oppityttönä puolentoista vuoden ajan aina, kun opettajuudeltani ja äitiydeltäni ehdin. Timo opetti minulle suunnattoman kärsivällisesti kaikki erikoistekniikat ja niksit joita kehystyksessä voi tulla vastaan. Kaiken lisäksi meistä tuli ystävät ja saatoimme puhua kaikista elämän iloista ja murheista työskentelyn lomassa. Olin niin onnekas että kauppakumppanini oli juuri Timo, jonka kaikki sujui enemmän kuin mutkattomasti.

Voiko kaiken vielä perua ??

Kun h-hetki lähestyi ja liikkeen haltuunottoon oli enää joitakin kuukausia, alkoi koronapandemia. Funkraamissakin se tarkoitti Timolle aluksi asiakaskatoa ja suurta epävarmuutta. Mieleen hiipi ajatus: Mitä tästä tulee? Voiko tämä onnistua ja onko järkeä jättää turvallinen opettajan ammatti juuri nyt? Juna oli kuitenkin jo liikkeellä ja sitä ei voinut pysäyttää. Oli vain mentävä pelkoa päin ja luotettava siihen, että kaikki järjestyisi kyllä yhtä hienosti kuin siihenkin asti ja minusta pidettäisiin huolta.

Loppujen lopuksi syytä huoleen ei ollut. Koronavuodet olivat kehystämöalalla yllättävän hyviä, sillä ihmiset sisustivat silloin kotejaan innokkaasti.

Ei yhtään tylsä ammatti

Toisin kuin nuorena luulin, kehystäjän työ ei osoittautunutkaan yhtään tylsäksi vaan hyvin vaihtelevaksi, luovaksi ja monipuoliseksi. Saan tavata mukavia ja kiinnostavia ihmisiä, tutustua taiteilijoihin, nähdä koko ajan kätteni jäljen. Monesti saan osallistua pieneltä osaltani elämän suuriin käännekohtiin, kun minulta pyydetään kehystyksiä hää- tai vauvakuville, muistotilaisuuksiin tai poismenneiden rakkaiden muistoiksi. Kehystystöiden suunnittelun lomassa on keskusteltu monet syvääluotaavatkin keskustelut asiakkaiden kanssa. Kehystettäviin asioihin liittyy usein voimakas tunne tai muisto ja valmiin kehystyksen näkeminen voi nostaa jopa kyyneleet silmiin.

Kehystysten suunnittelu on hyvin luovaa työtä ja koen, että taiteilijuudestani on siinä tosi paljon hyötyä. Jokaisen työn kohdalla täytyy miettiä monia visuaalisia juttuja - kuinka kehystettävä asia saadaan kaikista kauneimmin esille.

Olen siis tosi iloinen, että olen päätynyt - ehkä hieman puolivahingossa - tähän ammattiin. Ei-unelma-ammatista tuli minulle unelma-ammatti.

Tieni taiteilijaksi

Wed, 06 Aug 2025 10:35:50 GMT

Mutkan kautta lapsuuden haaveammattiin

Taiteeni aiheuttama ensimmäinen suuri reaktio ei ollut kenellekään kovin mieluinen: Olin noin nelivuotiaana piirtänyt itseni kokoisen ihmishahmon kotimme vaatehuoneen oveen. Muistan sen musertavan tunteen, kun äiti ei ollutkaan aivan iloinen aikaansaannoksestani ja kiirehti jynssäämään taidettani pois. En kuitenkaan lannistunut tästä vaan siirryin pöytien alle - ruokapöydän ja sohvapöydän pöytälevyjen alapinnat täyttyivät taiteestani. Tähän ei enää puututtu vaan sain vapaasti toteuttaa itseäni.

Ainut unelma - saada olla taiteilija

Piirtäminen oli lempijuttujani koko lapsuuteni ajan. Alakoulun loppuvuosina ajatus ihan oikeasta taiteilijuudesta alkoi itää mielessäni. Yläkoulussa olin jo täysin vakuuttunut, etten haluaisi olla mitään muuta kuin taiteilija. Vanhempani olivat hyvin kannustavia; minut oli jo viisi-kuusivuotiaana viety kuvataidekouluun ja sain siellä todella pätevää opetusta ammattitaiteilijoilta aina täysi-ikäisyyteeni asti. Kotona oma huoneeni oli kuin ateljee, jossa oli sänky nukkumista varten. Suuri maalausteline, öljyvärituubit ja lukemattomat valmiit ja keskeneräiset öljyvärimaalaukset täyttivät huoneen. Näin jälkikäteen ajateltuna ei ehkä ollut terveellistä nukkua tärpättihöyryissä, mutta tätä ei kukaan silloin ajatellut. Lukioiässä maalaaminen täytti kaikki ajatukseni ja vei vapaa-aikani.

Jänistin sittenkin, kuinka se on mahdollista?

Nuoren mieli on kuitenkin valtavan herkkä ja altis ulkopuolisille vaikutuksille. Yksi pieni keskustelu kuvataidekoulun opettajan kanssa suisti unelmani raiteiltaan kun olin abiturientti. Opettaja totesi, että minusta voisi tulla hyvä kuvisopettaja ja kannusti minua hakeutumaan opettajakoulutukseen. Minun nuoressa mielessäni tämä kuulosti siltä, ettei opettaja pitänyt minua tarpeeksi taitavana oikeaksi kuvataiteilijaksi vaan että minun lahjoillani kannattaisi pysytellä hieman sivussa varsinaisesta taidemaailmasta ja keskittyä muiden opettamiseen. Opettaja oli minulle niin suuri auktoriteetti, että jollain lailla sokeasti omaksuin hänen toiveensa ja hautasin unelmani hakea taidekouluhin.

Mutkan kautta oikealle polulle

Hain kuvisopettajakoulutukseen ja pääsin heti sisään Rovaniemelle Lapin yliopistoon. Jo ensimmäisenä opiskeluvuonna epäilin opettajuuttani - onko tämä sitä mitä haluan? Puskin opinnot kuitenkin loppuun ja melko vaivattomasti sain yläkoulun kuvisopettajan viran Naantalista. Olin tullut äidiksi jo opiskeluaikana ja kahden lapsen äitiys ajoi maalaamisen ohi - sille ei yksinkertaisesti ollut aikaa eikä mahdollisuutta.

Opettajuus oli sekä hyvin antoisaa että hyvin uuvuttavaa - yläkoulun maailma on tosi kuormittava erityisherkälle ihmiselle, joka ei ehkä koe kasvatusalaa suurimmaksi kutsumuksekseen. Silti nautin suunnattomasti siitä, kun sain ohjata nuoria taiteen maailmaan ja nähdä innostuksen taiteen tekemistä kohtaan syttyvän.

Kun omat lapseni olivat kouluiässä aloin jälleen maalata. Aluksi se oli haparoivaa ja pientä - akvarelleja ja guassimaalauksia ruokapöydän ääressä kaiken arjen keskellä. Kun olin nyt saanut taas otteen maalaamisesta, en halunnut päästää siitä enää irti. Löysin taas maalaamisesta väylän elämäni jäsentämiseen ja tunteideni ilmaisuun. Useiden vuosien patoutunut tarve maalata lähti purkautumaan voimalla.

Ensimmäisen näyttelyni pidin Naantalin Taidehuoneella kesällä 2011 yhdessä Antti Huovisen kanssa. Kokemus oli hieno ja koin olevani yht´äkkiä lähempänä nuoruuden haaveideni toteutumista.

Yrittäjyys vei voiton opettajuudesta

Taiteilijuuteni eli omaa elämäänsä opettajuuteni rinnalla vajaan kymmenen vuoden ajan. Minulla oli oma työhuone, johon menin muutamana päivänä viikossa työpäivien jälkeen maalaamaan. Opettajan pitkät kesälomat alkoivat kulua työhuoneella ja näyttelyitäkin oli säännöllisesti. Taidemyyntiä oli jos sen varran, että minun täytyi ryhtyä sivutoimiseksi yrittäjäksi vuonna 2018.

Kun olin antanut pikkusormeni yrittäjyydelle se tahtoi viedä koko käden hyvin nopeasti. Ajatus siitä, että voisin maalata päivittäin osana työtäni kävi yhä houkuttelevammaksi. Opettajuus tuntui yhä raskaammalta ja kaipasin ulospääsyä tilanteesta. Tiesin kuitenkin realiteetit: Suomen kokoisessa maassa pelkällä taidemyynnillä on melko mahdotonta elättää itsensä.

Tässä sinulle ratkaisu - ole hyvä!

Eräänä marraskuisena keskiviikkona vuonna 2018 istahdin luokassani opettajanpöydän ääreen ja avasin tietokoneen. Olin täysin uupunut työhöni opettajana ja kaipasin epätoivoisesti ulospääsyä.

Tietokoneen ruudulla eteeni tipahti turkulaisen kehystysliikkeen myynti-ilmoitus. Tiesin välittömästi, että tässä se nyt on, tämä tilaisuus on minua varten. Tiesin monia taiteilijoita, jota toimivat taiteilijuuden ohessa kehystäjinä - miksen siis minäkin? Soitin heti ilmoituksessa olevaan puhelinnumeroon, tie ulos opettajuudesta oli löytynyt!

Tarpeeksi hyvää taiteilijaelämää

Mutkien kautta olen päässyt tilanteeseen josta nuoruudessani haaveilin. Saan maalata päivittäin ja rakentaa omaa taiteiljuuttani omilla ehdoillani. Välillä maalaamiselle on enemmän aikaa, välillä vähemmän. Pyrin kuitenkin pitämään kiinni siitä, että maalaaminen on osa jokaista työpäivääni. Aina se ei onnistu, ja silloin koen olevani vain puolikas minä - oleellinen osa tapaani olla olemassa puuttuu.

Jos minulle olisi viisitoista vuotta sitten kerrottu nykyisestä elämästäni, en olisi varmastikaan uskonut korviani. Olen tosi kiitollinen siitä keskiviikkoiltapäivästä, joka muutti elämäni suunnan ja siitä, että saan taas viettää elämääni öljyvärituubien, tärpätinkatkun ja keskeneräisten maalausprojektieni keskellä.

Kuinkas tässä näin kävikään?

Thu, 24 Jul 2025 09:20:38 GMT

Eli miten ihmeessä eksyin Varsinais-Suomeen?

Minun ei ikinä pitänyt muuttaa Turkuun, mutta elämällä on tapana yllättää.

Synnyin ja kasvoin Pohjois-Savossa, Varkaudessa. Kun minulta nuorena kysyttiin, missä päin Suomea haluaisin aikuisena asua, vastasin: ”Ihan missä tahansa paitsi Turussa tai Varsinais-Suomessa!” Rakastin Savon pitkiä ja lumisia talvia ja kaikkea siihen liittyvää; mäenlaskua, luistelua, lumileikkejä ja ylipäänsä talven tunnelmaa – sen väriä ja valoa. Rakastin myös järviä ja niiden pehmeää vettä. Meri tuntui kovin vieraalta ja pelottavalta elementiltä. En missään nimessä halunnut siihen kolkkaan Suomessa, jonka sääennusteissa toistui talvisin plussakelit ja lumettomuus.

Mutta hupsis. Täällä minä olen. Aikaakin on vierähtänyt jo 20 vuotta (mikä tuntuu uskomattomalta!)

Työnhaku ajoi minut etelään

Varkaudessa vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen pääsin Rovaniemelle Lapin yliopistoon opiskelemaan kuvataidekasvatusta. Rakastuin Lappiin täydestä sydämestäni, ja se jopa ohitti sydämessäni lapsuusmaisemani Savossa. Lopulta vietin pohjoisessa seitsemän vuotta asuen ensin Rovaniemellä, sitten Sevettijärvellä aivan suomineidon päälaella lähellä Norjaa ja lopuksi Muoniossa, Länsi-Lapissa lähellä Ruotsin rajaa.

Omaksi surukseni Lappi ei tarjonnut työmahdollisuuksia vastavalmistuneelle kuvisopettajalle, joten työnhaku oli pakko laajentaa koskemaan koko Suomea. Yllätyksekseni minulle tarjottiin kuvataiteen lehtorin virkaa Naantalista ja tartuin siihen, vaikka se tarkoitti sekä Lapista että aiemmista periaatteistani luopumista. Muuttomatka oli 1200 kilometriä ja kulttuurishokki melkoinen ensimmäisten kuukausien aikana Naantalissa.

Toinen jalka Turussa, toinen Lapissa

Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana olen sekä ihastunut Varsinais-Suomeen että kaivannut täältä pohjoiseen. Pidän Turun pitkistä kesistä, kauniista jokirannasta ja lyhyistä välimatkoista. Jo aikuiset lapseni asuvat parin tunnin ajomatkan päässä ja näemme tarpeeksi usein. Elämäni on nyt täällä enkä voi enää nähdä itseni muuttavan täältä pois. Silti kaipaan Lapin karua maisemaa ja kiireettömämpää elämäntyyliä. Tästä syystä haluan päästä käymään pohjoisessa edes muutaman kerran vuodessa - ikään kuin resetoimaan ajatukseni olemalla irti Turun hälinästä.

Elämä yllättää aina ja ainut pysyvä asia elämässä tuntuu olevan muutos. Siksi ei koskaan kannata sanoa "Ei koskaan" - sillä luultavasti juuri niin tulee tapahtumaan.