Oppitytöstä ammatilaiseksi
Minusta ei pitänyt tulla kehystäjää, ei missään nimessä.
En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi lapsena unelmoinut kehystäjän ammatista. En minäkään.
Nuoruudessani olin muutaman kesän ajan kesätöissä kehystämössä Varkaudessa. Rahoitin myös elämääni opiskelijana tekemällä satunnaisesti kehystystöitä eräässä rovaniemeläisessä kehystämössä. Kehystämisen perusperiaatteet tulivat siis tutuiksi jo nuorena. Tuolloin olin kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei minusta voisi ikinä tulla kehystäjää. Työ oli aivan liian teknistä ja itseään toistavaa - niin silloin parikymppisessä mielessäni ajattelin. Ja kuinka väärässä olinkaan!
Mestarin opissa
Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, päädyin melko yllättäen ostamaan kehystysliikkeen Turusta. Liikkeen nimi oli tuolloin Kehystysliike Funkraami ja sen omisti tosi taitava ja kaiken lisäksi mukava Timo Peuhkuri. Vaikka olin nuorena oppinut perusasiat kehystämisestä, minulla oli vielä valtavasti opittavaa ennen kuin voisin pyörittää omaa liikettäni yksin ja pärjäisin omillani.
Sovimme jo vuonna 2018 Timon kanssa pitkän siirtymäajan minulle opettajasta yrittäjäksi ja hänelle yrittäjästä eläkeläiseksi. Päätimme, että lopullinen liikkeen luovutus häneltä minulle tapahtuisi vasta kesäkuussa 2020 kun koulun suvivirsi olisi soinut. Minulle oli myös tärkeää saada saatella silloinen valvontaluokkani turvallisesti pois yläkoulusta.
Niinpä olin Timon oppityttönä puolentoista vuoden ajan aina, kun opettajuudeltani ja äitiydeltäni ehdin. Timo opetti minulle suunnattoman kärsivällisesti kaikki erikoistekniikat ja niksit joita kehystyksessä voi tulla vastaan. Kaiken lisäksi meistä tuli ystävät ja saatoimme puhua kaikista elämän iloista ja murheista työskentelyn lomassa. Olin niin onnekas että kauppakumppanini oli juuri Timo, jonka kaikki sujui enemmän kuin mutkattomasti.
Voiko kaiken vielä perua ??
Kun h-hetki lähestyi ja liikkeen haltuunottoon oli enää joitakin kuukausia, alkoi koronapandemia. Funkraamissakin se tarkoitti Timolle aluksi asiakaskatoa ja suurta epävarmuutta. Mieleen hiipi ajatus: Mitä tästä tulee? Voiko tämä onnistua ja onko järkeä jättää turvallinen opettajan ammatti juuri nyt? Juna oli kuitenkin jo liikkeellä ja sitä ei voinut pysäyttää. Oli vain mentävä pelkoa päin ja luotettava siihen, että kaikki järjestyisi kyllä yhtä hienosti kuin siihenkin asti ja minusta pidettäisiin huolta.
Loppujen lopuksi syytä huoleen ei ollut. Koronavuodet olivat kehystämöalalla yllättävän hyviä, sillä ihmiset sisustivat silloin kotejaan innokkaasti.
Ei yhtään tylsä ammatti
Toisin kuin nuorena luulin, kehystäjän työ ei osoittautunutkaan yhtään tylsäksi vaan hyvin vaihtelevaksi, luovaksi ja monipuoliseksi. Saan tavata mukavia ja kiinnostavia ihmisiä, tutustua taiteilijoihin, nähdä koko ajan kätteni jäljen. Monesti saan osallistua pieneltä osaltani elämän suuriin käännekohtiin, kun minulta pyydetään kehystyksiä hää- tai vauvakuville, muistotilaisuuksiin tai poismenneiden rakkaiden muistoiksi. Kehystystöiden suunnittelun lomassa on keskusteltu monet syvääluotaavatkin keskustelut asiakkaiden kanssa. Kehystettäviin asioihin liittyy usein voimakas tunne tai muisto ja valmiin kehystyksen näkeminen voi nostaa jopa kyyneleet silmiin.
Kehystysten suunnittelu on hyvin luovaa työtä ja koen, että taiteilijuudestani on siinä tosi paljon hyötyä. Jokaisen työn kohdalla täytyy miettiä monia visuaalisia juttuja - kuinka kehystettävä asia saadaan kaikista kauneimmin esille.
Olen siis tosi iloinen, että olen päätynyt - ehkä hieman puolivahingossa - tähän ammattiin. Ei-unelma-ammatista tuli minulle unelma-ammatti.
