Tieni taiteilijaksi

Mutkan kautta lapsuuden haaveammattiin

Taiteeni aiheuttama ensimmäinen suuri reaktio ei ollut kenellekään kovin mieluinen: Olin noin nelivuotiaana piirtänyt itseni kokoisen ihmishahmon kotimme vaatehuoneen oveen. Muistan sen musertavan tunteen, kun äiti ei ollutkaan aivan iloinen aikaansaannoksestani ja kiirehti jynssäämään taidettani pois. En kuitenkaan lannistunut tästä vaan siirryin pöytien alle - ruokapöydän ja sohvapöydän pöytälevyjen alapinnat täyttyivät taiteestani. Tähän ei enää puututtu vaan sain vapaasti toteuttaa itseäni.

Ainut unelma - saada olla taiteilija

Piirtäminen oli lempijuttujani koko lapsuuteni ajan. Alakoulun loppuvuosina ajatus ihan oikeasta taiteilijuudesta alkoi itää mielessäni. Yläkoulussa olin jo täysin vakuuttunut, etten haluaisi olla mitään muuta kuin taiteilija. Vanhempani olivat hyvin kannustavia; minut oli jo viisi-kuusivuotiaana viety kuvataidekouluun ja sain siellä todella pätevää opetusta ammattitaiteilijoilta aina täysi-ikäisyyteeni asti. Kotona oma huoneeni oli kuin ateljee, jossa oli sänky nukkumista varten. Suuri maalausteline, öljyvärituubit ja lukemattomat valmiit ja keskeneräiset öljyvärimaalaukset täyttivät huoneen. Näin jälkikäteen ajateltuna ei ehkä ollut terveellistä nukkua tärpättihöyryissä, mutta tätä ei kukaan silloin ajatellut. Lukioiässä maalaaminen täytti kaikki ajatukseni ja vei vapaa-aikani.

Jänistin sittenkin, kuinka se on mahdollista?

Nuoren mieli on kuitenkin valtavan herkkä ja altis ulkopuolisille vaikutuksille. Yksi pieni keskustelu  kuvataidekoulun opettajan kanssa suisti unelmani raiteiltaan kun olin abiturientti. Opettaja totesi, että minusta voisi tulla hyvä kuvisopettaja ja kannusti minua hakeutumaan opettajakoulutukseen. Minun nuoressa mielessäni tämä kuulosti siltä, ettei opettaja pitänyt minua tarpeeksi taitavana oikeaksi kuvataiteilijaksi vaan että minun lahjoillani kannattaisi pysytellä hieman sivussa varsinaisesta taidemaailmasta ja keskittyä muiden opettamiseen. Opettaja oli minulle niin suuri auktoriteetti, että jollain lailla sokeasti omaksuin hänen toiveensa ja hautasin unelmani hakea taidekouluhin.

Mutkan kautta oikealle polulle

Hain kuvisopettajakoulutukseen ja pääsin heti sisään Rovaniemelle Lapin yliopistoon. Jo ensimmäisenä opiskeluvuonna epäilin opettajuuttani - onko tämä sitä mitä haluan? Puskin opinnot kuitenkin loppuun ja melko vaivattomasti sain yläkoulun kuvisopettajan viran Naantalista. Olin tullut äidiksi jo opiskeluaikana ja kahden lapsen äitiys ajoi maalaamisen ohi - sille ei yksinkertaisesti ollut aikaa eikä mahdollisuutta.

Opettajuus oli sekä hyvin antoisaa että hyvin uuvuttavaa - yläkoulun maailma on tosi kuormittava erityisherkälle ihmiselle, joka ei ehkä koe kasvatusalaa suurimmaksi kutsumuksekseen. Silti nautin suunnattomasti siitä, kun sain ohjata nuoria taiteen maailmaan ja nähdä innostuksen taiteen tekemistä kohtaan syttyvän.

Kun omat lapseni olivat kouluiässä aloin jälleen maalata. Aluksi se oli haparoivaa ja pientä - akvarelleja ja guassimaalauksia ruokapöydän ääressä kaiken arjen keskellä. Kun olin nyt saanut taas otteen maalaamisesta, en halunnut päästää siitä enää irti. Löysin taas maalaamisesta väylän elämäni jäsentämiseen ja tunteideni ilmaisuun. Useiden vuosien patoutunut tarve maalata lähti purkautumaan voimalla.

Ensimmäisen näyttelyni pidin Naantalin Taidehuoneella kesällä 2011 yhdessä Antti Huovisen kanssa. Kokemus oli hieno ja koin olevani yht´äkkiä lähempänä nuoruuden haaveideni toteutumista.

Yrittäjyys vei voiton opettajuudesta

Taiteilijuuteni eli omaa elämäänsä opettajuuteni rinnalla vajaan kymmenen vuoden ajan. Minulla oli oma työhuone, johon menin muutamana päivänä viikossa työpäivien jälkeen maalaamaan. Opettajan pitkät kesälomat alkoivat kulua työhuoneella ja näyttelyitäkin oli säännöllisesti. Taidemyyntiä oli jos sen varran, että minun täytyi ryhtyä sivutoimiseksi yrittäjäksi vuonna 2018.

Kun olin antanut pikkusormeni yrittäjyydelle se tahtoi viedä koko käden hyvin nopeasti. Ajatus siitä, että voisin maalata päivittäin osana työtäni kävi yhä houkuttelevammaksi. Opettajuus tuntui yhä raskaammalta ja kaipasin ulospääsyä tilanteesta. Tiesin kuitenkin realiteetit: Suomen kokoisessa maassa pelkällä taidemyynnillä on melko mahdotonta elättää itsensä.

Tässä sinulle ratkaisu - ole hyvä!

Eräänä marraskuisena keskiviikkona vuonna 2018 istahdin luokassani opettajanpöydän ääreen ja avasin tietokoneen. Olin täysin uupunut työhöni opettajana ja kaipasin epätoivoisesti ulospääsyä.

Tietokoneen ruudulla eteeni tipahti turkulaisen kehystysliikkeen myynti-ilmoitus. Tiesin välittömästi, että tässä se nyt on, tämä tilaisuus on minua varten. Tiesin monia taiteilijoita, jota toimivat taiteilijuuden ohessa kehystäjinä - miksen siis minäkin? Soitin heti ilmoituksessa olevaan puhelinnumeroon, tie ulos opettajuudesta oli löytynyt!

Tarpeeksi hyvää taiteilijaelämää

Mutkien kautta olen päässyt tilanteeseen josta nuoruudessani haaveilin. Saan maalata päivittäin ja rakentaa omaa taiteiljuuttani omilla ehdoillani. Välillä maalaamiselle on enemmän aikaa, välillä vähemmän. Pyrin kuitenkin pitämään kiinni siitä, että maalaaminen on osa jokaista työpäivääni. Aina se ei onnistu, ja silloin koen olevani vain puolikas minä - oleellinen osa tapaani olla olemassa puuttuu.

Jos minulle olisi viisitoista vuotta sitten kerrottu nykyisestä elämästäni, en olisi varmastikaan uskonut korviani. Olen tosi kiitollinen siitä keskiviikkoiltapäivästä, joka muutti elämäni suunnan ja siitä, että saan taas viettää elämääni öljyvärituubien, tärpätinkatkun ja keskeneräisten maalausprojektieni keskellä.